Olipa mainio uutinen kaikkien ikävien ja kammottavien joukossa.
Runeberg-palkinto Sofi Oksaselle. Kyllä meni oikeaan osoitteeseen.
Täällä iloittiin Puhdistuksen kanssa jo aiemminkin. Merkittävä teos. Taitava kirjoittaja. Kirjallisuus ei tosiaan ole kuollut minnekään.
2 kommenttia:
No jaa. Teoksen ansiot ovat toki kiistattomat, mutta rajansa kaikella. Meillä ilmestyi viime vuonna muutama muukin romaanitaiteellisesti helmenhohtoinen teos. Suomalaiseen kulttuuri- ja kirjallisuusmaisemaan näyttää mahtuvan kerrallaan vain yksi tähti. Ja yksi totuus.
Timo T
Tasa-arvoisen Suomen kulttuuriseen ilmastoon hyvin sopiva kommentti ja jokaisella on oikea mielipide asiasta. Siitä on turha ryhtyä kiivailemaan.
Epäilen, että Sofin kirjat avautuvat monelle naiselle ihan vain sukupuolikokemuksen vuoksi ylimääräiseen kerrokseen. Itselleni vahvasti koskettavaa oli Neuvostoliiton osuus. Olen 20 ensimmäistä vuottani elänyt 30 metriä itärajan tällä puolella ja kuullut aikalaiskertomuksia vuoden 18-sodasta lähtien. Viron kohtalo oli niin lähellä ja silti me tiesimme siitä niin vähän. Lapsuuteni ja nuoruuteni historian kirjat jättivät kertomatta tavattoman paljon.
Kaiken tuon lisäksi Oksanen on loistava kertoja ja armoitettu kielenkäyttäjä. Häntä lukiessa tuli mieleen, miten äskettäin Anna-Liisa Härkönen nostettiin jalustalle. Härkösen kirjat ovat helppoja vailla suurta syvyyttä.
Luen jatkuvasti. Olen onnellinen hyvistä kirjoista, loistavista kirjailijoista. Palkintoja tai ei. Koska Suomessa on vaikeaa elää kirjailijana, olen vilpittömän onnellinen, että Oksanen saa tilaisuuden elää kirjoittamalla. Se ei voi olla vaikuttamatta hänen tuotantoonsa. Uskon, että hänen päänsä kestää tämän hetken kohinan.
Olisin suonut samaa kohinaa Arto Salmiselle. Arto Melleri sitä vähän sai, lopuksi. He kuuluvat myös joukkoon suomalaisia nykykirjailijoita, joista olen todella onnellinen. Kuolleita. Heitä ei enää kukaan voi kadehtia.
Lähetä kommentti